Tipuin n. 15 vuotta sitten katolta betonille. Minulta katkesi selkä ja sain useita pahoja murtumia. Ensihoitajat totesivat että minulla ei ollut elintoimntoja ”jonkin aikaa”. Eihän siinä tilateessa kelloja katsella. Kun tulin kuollesta takaisin tähän elämään, makasin paareilla ja ihmisiä oli ympärilläni. Ensimmäinen asia minkä muistan on miesääni jalkopäässäni, joka sanoi ”tulee takaisin”. Sitten aloin saamaan kipupiikkejä ja minulle laitettiin tippa käteen.
Minulla on elvytyskielto, joten mitään mistä ei voitu olla varmoja, että auttaa siinä tilanteessa, ei voinut tehdä.
Kipu oli todella kova ja olin jopa vähän pahalla päällä että olin tullut takaisin tänne. Siellä valossa ei ollut kipua tai mitään huolta.
Minut kiikutettiin sairaalaan ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten kaikenlaiset tutkimukset ja tulos oli murskaava. Minut olisi pitänyt leikata useammasta kohdasta. Vielä traumassa ollessani väitin vastaan kolmelle kirurgille, että minua ei leikata. On olemassa muunkinlaisia hoitoja. Onnekseni olin opiskellut vaihtoehtoisia hoitoja ja lapsuudesta asti minulle oli opetettu luonnonvoimaa.
Koska kieltäydyin ”hoidosta”, minut pidettiin vain reilun viikon verran sairaalassa ja laitettiin kotiin, kommentilla että en tulisi enää koskaan kävelemään. Minut tuomittiin rullatuoliin.
En hyväksynyt tätä tuomiota vaan päätin löytää lääkärin joka tunsi vanhoja hoitomuotoja. Onnistuin, jo eläkkeellä oleva lääkäri joka teki osa-aikaisesti vielä työtä lupasi katsoa.
Minulla oli jo silloin tukiliivi ja pystyin kävelemään lyhyitä matkoja sauvojen avulla. Tuo tukiliivi vaihtui rautakorsettiin ja sain olla sen kaveri 9 kk. Täytyy myöntää että ei ollut nautinnollinen tilanne liikkua keppien kanssa kun torso ei liiku mihinkään suuntaan.
Tässä vaiheessa luonto tuli hyvin tärkeäksi parantajaksi. Asuin yksin kahden koiran kanssa pienessä mökissä metsän keskellä ja hain apua metsästä ja järvestä. Pakotin itseni tekemään pakolliset kotihommat, puiden vieminen sisälle ja ruuanlaitto sekä tietysti koirien hoitaminen.
Muun ajan vietin puiden vieressä, katsellen vettä ja palauttaen mieleeni kaiken sen mitä olin oppinut luonnosta ja muista hoitomuodoista.
Eri puut antoivat kivunievitystä ja voimaa, omaa energiaansa. Pyysin puilta apua (manifestoin) ja myös pyysin suoraan vastauksia kysymyksiin.
Kivet antoivat paljon voimaa ja kertoivat omia tarinoita. Ovathan ne niin vanhoja kuin meidän maailma. Luonto ohjeisti minua eteenpäin kaikilla tavoin.
Oli mahtava huomata että pystyin kävelemään ilman keppejä ison männyn vierestä kuusen luokse ja takaisin. Sitten vain palauduin puiden ja tulen äärellä.
Lisäksi käytin luonnonlääkitystä hyödyksi, niin paljon kuin oli mahdollista. Söin kaikenlaista luonnosta ja tein niistä juomia ja höystin ruokia – intuitiion voimalla. Varmaan se tieto oli vain tullut isovanhemmilta, huomaamatta.
Se hetki kun sain korsetin pois ja todettiin että minun selkärankani oli luutunut, n 5mm virheasento oli jäänyt. Tämä oli ihme, uskalsin alkaa opettelemaan kävelyä uudestaan.
Kävelin metsässä niin pitkälle kuin jaksoin ja sitten sieltä pois, usein kontaten ja voimaa maasta pyytäen. Taisin keksiä uusia kirosanoja matkalla.
Toki pysyvä vamma jäin hermostoon tuon virheasennon takia mutta kävelin! En halvaantunut kuten ennuste oli.
Iso sairaala kieltäytyi hoitamasta minua, koska en ollut toiminut länsimaisen lääketieteen mukaisesti. Onneksi sain aivan ihanan oman lääkärin eräästä terveyskeskuksesta, joka ymmärsi minua.
Tämä kaikki aiheutti minulle suuren henkisen trauman, mitä en ollut pystynyt käsittelemään kun taistelin fyysisen kehoni puolesta.
Vasta n 2 vuotta tuosta tippumisesta, huomasin oman psyykkeeni olevan aivan sekaisin. Masennus, epätoivo, epätietoisuus ja -usko tulivat tietoisuuteen.
Jotain hyvääkin oli, tämä tapahtuma osoitti ne väärät ystävät ja ne jotka välittivät vieraastakin ihmisestä.
Aloin purkamaan omaa pahaa oloani. Siinä samalla nousi myös vanhoja traumoja, samalla kertaa työstettäväksi. Nyt luonnonelementit tulivat tarpeeseen ja koirani. Minun oli pakko jaksaa jo koirien takia. Kun hyväksyin ja pyysin luonnolta apua, sitä alkoi tulla mitä ihmeellisimmin tavoin.
Tuli vain tunne että jotain piti tehdä tai nukkua kiven vieressä tai elävän tulen edessä. Tuli puhdisti kaikkea ikävää minusta.
Kävin vähän aikaa juttelemassa hoitajan kanssa mutta hyvin pian hän kysyi, ”miksi minä käyn hänen luona”. Hän tunnusti ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Olihan ne ihan hauskoja jutteluhetkiä jotka venyivät yliajan. Nyt olin täysin omillani ja luonto. Hyödynsin kaikkia neljää luonnonelementtiä monin tavoin.
Prosessi ei ollut helppo eikä ole ollut lyhyt.
En huolinut henkistä lääkitystä, en halunnut olla zombi, halusin tuntea. Olen aina ollut itsepäinen ja nyt se oli onneni. En vain suostunut antamaan periksi.
Kaikkien elämän traumojen niin suurten kuin pienten, työstäminen tulisi olla jatkuvaa tähän elämään kuuluvaa. Meidät opetetaan kuitenkin kestämään ja menemään eteenpäin.
Älä kuuntele sitä että pitää kestää tai huumata itsesi jollain lääkkeellä. Lääke voi olla taustalla mietona tukena, mutta älä unohda itseäsi. Anna luonnon auttaa, sitä ei tarvitse kertoa kaikille, riittää että itse tiedät mitä teet. Tulee ylämäkiä mutta sen jälkeen on alamäki.
Olen tullut siihen tulokseen itseni kohdalla että asioiden käsitteleminen on jatkuva prosessi mutta sen ei tarvitse estää elämää!
Tuo prosessi voi tuoda yllättävää iloa ja intoa elämään. Henkinen hyvinvointi on parempi kuin koskaan aikaisemmin.
Fyysisesti elän hermovamman kanssa mutta vaeltelen metsässä, teen kaikki työt itse ja välillä jopa metsätöitä. Vamma ei rajoita minua, se antaa vain lisää voimaa uhmata valmiita ajattelutapoja. Luonto auttaa myös fyysiseen kipuun ja kunnon ylläpitämiseen.
Nyt voin nauttia elämästä vaikka niitä haasteita tulee välillä.
Tee sinäkin niin!
Viimeisimmät kommentit